Ajatuksemme vanhemmista ikäluokista muuttuvat paljon elämämme aikana. Lähimpiä vanhemman ikäluokan ihmisiä useimmille ovat omat vanhemmat ja isovanhemmat. Muistatko sen ajatuksen ja tunteen lapsuudesta, jossa omat vanhemmat ovat voittamattomia supervoimia omaavia yli-ihmisiä? He tietävät kaiken ja ovat aina oikeassa. Tietysti ennen kuin saavutetaan teini-ikä. Silloinhan ajattelutapa on lähes päinvastainen muutaman vuoden. Kunnes muutamme pois kotoa ja tajuamme, että he olivat koko ajan oikeassa. Omat vanhemmathan pysyvät yleensä tämän ajan suhteellisen muuttumattomina. Me itse kasvamme, kehitymme ja ajatuksemme muovaantuvat ympäröivästä maailmasta. Näemme nämä rakkaat ihmiset eri aikoina aivan eri valossa.
Minkälaisena näemme toisen ihmisen riippuu paljon omasta elämänkatsomuksesta ja sen hetkisestä elämäntilanteesta. Myös se mitä tiedämme toisesta ihmisestä vaikuttaa ajatukseemme heistä. Sama ihminen voi toiselle olla suuri ihannoinnin kohde kun toiselle hän voi tuntua lähinnä riesalta.
Miten rakennamme omaa identiteettiämme, riippuu paljon muista ihmisistä. Peilaamme jatkuvasti toimintaamme toisiin ihmisiin ja heiltä saamastamme palautteesta muokkaamme käsitystä itsestämme. Voi auttaa ymmärtämään asiaa kun miettii miltä tuntuisi elää vain sellaisten ihmisten kanssa, jotka kokevat, että läsnäolostamme on lähinnä harmia ja vaivaa. Tai vaihtoehtoisesti sellaisten ihmisten, jotka arvostavat ajatuksiamme, tarinoitamme tai ovat kiinnostuneet jostain osaamisestamme?
Mieti että, tapaamme henkilön ensimmäistä kertaa. Emme tiedä hänestä muuta kuin näkyvän alentuneen toimintakyvyn ja muistisairauden. Käsityksemme ja suhtautumisemme muuttuu helposti erilaiseksi jos huomaamme henkilön olevan esimerkiksi vanha opettaja tai nuoruudessa ihannoimamme julkisuuden henkilö.
Kun toimintakyky on alentunut tarpeeksi, emme ehkä pysty vaikuttamaan niin paljon siihen minkälaista kohtelua saamme. Tästä hyvä esimerkki on hoivakodissa asuva ikääntynyt, joka pahimmillaan nähdään yhteiskunnan riesana ja hoidetaan työssäkäyvien verorahoilla. Muutamassakin hoitokodissa työskennelleenä olemme nähneet sen surullisen tilanteen, ettei hoitohenkilökunnalla ole aikaa kuin aivan välttämättömän tekemiseen. Aamutoimet tehdään kovalla kiireellä liukuhihnatyönä ja tämän jälkeen asukas tapaa toisen henkilön vasta ruokailuissa kuin heidät kärrätään ruokapöytään ja takaisin omaan huoneeseen. Siinä jää ihmisen kohtaaminen hyvin vajaaksi, eikä ehditä tutustumaan häneen lainkaan. Emme missään nimessä moiti hoitohenkilökunnan osaamista tai syytä välinpitämättömyydestä, vaan resursseja, joita ei käytännössä ole.
Tilannetta ei auta, että suhtaudumme helposti vanhuksiin homogeenisenä ryhmänä. Koitamme itsekin aina välttää “vanhus” sanaa kaikessa, koska siinä on kirosanamainen kaiku. Kategorisoimme ikääntyneet yhteen ryhmään kun taas esimerkiksi keski-ikäisille on olemassa paljon enemmän. Ajattelemme “vanhukset” istumaan koteihinsa, rollaattorin viereen apaattisina ilman muistikuvia ja jonkun huolehdittavana. Keski-iässä ollaan vielä äitejä, isiä, poliiseja, lääkäreitä, urheilijoita, ompelijoita, hyväntekijöitä jne.
Pitäisi muistaa, että “vanhuksissamme” on presidenttejä, huippu-urheilijoita ja eri ammattikunnan edustajia. Omista vanhemmista ja isovanhemmista kerrotut tarinat opettajina, kampaajina, yrittäjinä, peltiseppinä ja poliiseina ammattikuntansa parhaina ja taitavimpina ovat saaneet kokemaan ylpeyttä heistä ja arvostamaan näitä ammatteja. Ne tarinat jäävät mieleemme ja säilyvät ihmisen identiteetissä vaikka ulkokuori rapistuu. Kunhan ympärillä olevat ovat tuttuja tai antavat mahdollisuuden tutustumiselle.
Tarinoilla on tärkeä merkitys tutustuessa ihmiseen. Toimintakyvyltään alentunut henkilö, joka vaatii joko satunnaista tai ympärivuorokautista huolenpitoa ansaitsee saada arvoistansa hoivaa ja apua. Jos ei ole aikaa kuulla näitä tarinoita ja tutustua, uskallamme väittää, ettei hoito ole laadukasta ja missään nimessä riitä tälle henkilölle. Sen pitää olla henkilökohtaista ja kiireetöntä.
Tämän takia me perustimme Gubben. Jotta läheisemme ja joskus vielä itsemmekin kohtaaminen olisi henkilökohtaista, kiireetöntä ja apua voisi kokea saavansa kuin sydänystävältä. Ystävältä, jolta myös kehtaa pyytää kaikkea sitä apua, jota tarvitsee. Ja näin kokea merkityksellisyyttä ja arvokkuutta elämänsä loppuun asti.
